Hänen pastoraalisen majesteettinsa @vehka Kurjenmiekan uunituore "Jouka Lumisalon ihastumisoppi" (Aula & Co) oli etenevän vuoden 58 valmiiksi asti lukemastani kirjasta yhdeksäs romanttisen viihteen edustaja (lasken tähän tässä yhteydessä sekä klassisemman "hömpän" että romantasian). Majesteetin taitoja ja tyyliä tuntevana tiesin ennakoida hyvää, mutta vielä sittenkin hän onnistui lyömään ällikällä.
On minulla tosin varauksetonta kritiikkiäkin esittää. Sivulla 199 Saiman tilalle teleporttasi äkkiarvaamatta Helena ja viestikatkelmissa esiintyi säännönmukainen pilkkuvirhe. Toki nuo lopputervehdysten ylimääräiset pilkut ynnä eräs muodollisen ja pedantin sensei Lumisalon ehta typo saattavat hyvin olla tiedostettuakin tyylittelyä siinä, missä vaikkapa mestari Tuuloksen pinttynyt tapa kirjoittaa kaikki pienellä ja överiksi viedyn puhekielisesti.
Karu totuus kuitenkin on, että mainituista seikoista huolimatta tarina upposi ja vieläpä kosketti syvätasolla ajaen monessa kohdassa peilin eteen. Mielenterveystoipilaana saatoin etsiä itsestäni jopa erään poikkeuksellisen inhottavan kulkijan piirteitä ja tuntea hetkellisesti hänen persoonastaan pesusienen lailla imemääni itseinhoa, mutta samaistuttavin hahmo oli kiistatta itse nimikkohenkilö. Diagnoosia ei esitetty, mutta kovasti hän toi monessa mieleeni erään toisen sarjan apulaisprofessori Don Tillmanin, joka trilogian lopussa tunnisti ja tunnusti itsensä autistiksi.
Sekä sensei Lumisalossa että mestari Tuuloksessa tapasin yhtä kaikki ensiluokkaisen opettajan. Molemmat tarjosivat aimo annoksen virikkeitä ajatuksilleni, samoin kuin erityisesti terävillä ja täsmällisillä huomioillaan, suoruudellaan ynnä tyylikkäällä kirjallisella ilmaisullaan vedonnut sensei Ojansuu.
Ellei John Grayn "Mars ja Venus" -sarjasta tarttuneita yksittäisiä kriittisen koettelun kestäneitä seikkoja lasketa, yhdestäkään lukemastani deittailu- tai seurusteluoppaasta ei ole jäänyt luuta enempää kouraani. Sen sijaan arvelen, että jos jonakin päivänä ajaudun yrittämään seurustelua reilut puoli vuotta sitten päättyneen ensisuhteeni jälkimainingeissa uudelleen, keskeisimmät oppaani ovat Graeme Simsionin "Vaimotesti" ja puheena ollut mestariteos jatko-osineen.
Sikäli kuin otantani perusteella mitään mistään ymmärrän, lopputulemanani minun on arveltava majesteetin kirjoittaneen kansainvälisessä vertailussa vaivattomasti pärjäävää hömppää, yleisilmeeltään raskasta kevytviihdettä tai kevyttä raskasviihdettä. Tähän raskauden kokemukseen ei vaikuta ainoastaan se, että olin mukana kirjan innoittajana toimineessa kirjagramin kesäkisassa -22 ja saatan yhä nähdä siitä satunnaisia painajaisia, vaan myös se, että tarinassa käsitellään fantasian kielellä oikeasti syviä ja rankkoja teemoja. Ken tapaa niissä tarttumapintaa, saattaa joutua minun tapaani paikoin aidosti peilin eteen.
Eskapismia tämäkään opus ei tosiaan tarjonnut ainakaan tälle lukijalle, vaan evästi osaltaan kappaleen matkaa eteenpäin todellisuuden jäsentämisessä ja ymmärtämisessä.
P.S. Suurella mielenkiinnolla varron genrekriteeristön puolesta, aiotaanko romantasian käsite laventaa tulevaisuudessa kattamaan "Ihastumisopinkin" kaltaiset ns. oikeaan maailmaan sijoittuvat löyhähköin taianomaisin elementein varustetut romanttiset kirjat.
Hurjasti onnea 
