Enki Bilal: Jumalaton näytelmä (Gods in Chaos / Carnival of Immortals / La Foire aux immortels)

Lähitulevaisuuden Pariisi. Fasistinen diktatuuri, jota kirkko tukee. Hallitseva eliitti asuu kaupungin keskustassa armeijan vartioimana. Normikansalaiset tallaavat likaisia ja romuntäytteisiä katuja köyhyydessä ja tietämättömyydessä, paitsi että kaikki naiset ovat synnytyslaitoksissa. Sekavia katusaarnaajia, graffiteja, huppupäisiä hiippareita hylätyissä metrotunneleissa. Kaduilla vaeltaa myös ihmismäisiä olentoja, joista ei tarkemmin selitetä, ovatko he olleet alunperin homo sapienseja vai tulleet toiselta planeetalta. Virallisten sanomalehtien vastapainona ovat pienilevikkiset, kömpelöllä kielellä kirjoitetut vaihtoehtohavainnot.

Meillä on siis rikas, likainen ja kahtiajakoinen dystopia(scifi)maailma. Samankaltaisia asetelmia on monissa dystopiafiktioissa; lyhyt lista: Vuonna 1984, Tähtien sota, Gunnm/Battle Angel Alita. Tai toisin sanoen, on perinteinen diktatuurirakenne: pieni hallitseva eliitti, kurjuudessa ja huijauksessa elävä kansalaisten enemmistö, ja armeija tai muu fysikaalinen este näiden välissä. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole sankaria, joka kamppailisi rikkoakseen valta-asetelman. Sen sijaan...

Egyptiläiset jumalat ovat pysäköineet pyramidimaisen avaruusaluksensa Pariisiin, koska heiltä puuttuu jotain olennaista matkan jatkamiseen: öljyä. Diiliä hierotaan: jumalille öljyä, diktaattorille kuolemattomuus.

Sitten vielä kadulle putoaa heppu, joka on lusinut avaruudessa syväjäädytettynä 30 vuotta, nimeltään Alcide Nikopol (1980-luvun suomennoksessa Stanku Brickley). Jumalseurueen haukanpäinen Horus on päättänyt lähteä omille teilleen ja löytää sulaneen Nikopolin. Nikopol päätyy vaihtelevan tietoiseksi Horuksen nukeksi osana jumalallisia bisneksiä.

Juoni on kaaoottinen satiiri diktatuurista maustettuna mustalla huumorilla. Odotellessaan sopivaa vaihtokurssia jumalat pelaavat diktaattorin lahjoittamaa Monopolia. Siinä missä diktaattori Choublanc joutuu vetämään taidolleen tyypillistä teatteria, yhtälailla vallanahne jumala voi laukoa pidäkkeettömän ylimielisiä lausuntoja, kun voi tarvittaessa piilotella kuolevaisen kehossa. Yhdet jos toisetkin aivot kärventyvät jumalallinen laserkatseen tuijotuksessa. Paavikin pääsee testaamaan levitaatiovyötä.

Toisaalta tarina pysyy kasassa kepästi; ei ole sivujuonia ja suurta määrää irtovitsejä, vaan jokainen ruutu palvelee kokonaisuutta. Tarinan vauhdikkuuteen verrattuna visuaalinen kerronta etenee suorastaan rauhallisesti. Piirros on realistisenomaista, huoliteltua, viiva rauhallista, paljon yksityiskohtia. Voi hyvin kuvitella, miten yhden sivun piirtämiseen luonnoksesta tussaukseen ja väritykseen on mennyt useita päiviä, ellei viikko.

Niinikään ruutuja per albumisivu on maltilliset 4-6. Elokuvavertauksella kamera on tyypillisesti henkilöhahmojen kanssa samalla tasolla ja osoittaa suoraan eteenpäin. Ruutujen rajaukset ja sommittelut ovat verrattain väljiä. Yhden ruudun kesto on ennemmin kohtauksen kuin hetken luokkaa, ajallisesti tulkittavissa minuutiksi tai puoleksi: dialogia on usean puhekuplan verran ja katse ehtii seikkailla myös realistisen mielikuvituksellisissa taustoissa. Tämä ei ole toimintascifiä, vaan verkkaisempaa, fantastista realismia. Kriittiseen tarkasteluun voisi nostaa sen, miten visuaalinen rauhallisuus tulee myös esiin niukassa eleiden ja liikkeen kuvauksessa, joka on perusolemukseltaan jäykkää. Hahmot nähdään usein seisomassa tai istumassa aloillaan, ja Nikopol itsekin on melkoinen kivikasvo. Yhtäältä sarjakuvalla on ikää 45 vuotta, tyyli on hillittyä ranskalaista realismia, toisaalta omassa sarjakuvanlukutaustassani on myös paljon uudempaa kamaa, mangaa, toimintaa, ja elepiirtämistä. Poikkeuksiakin on, kuten kun hävittäjät ampuvat alas Nikopolin avaruuskapselin tai kun paavi testaa levitaatiovyötä ympärillään lentelevien kerubien seassa.

Visuaalisesti samankaltaisista tekijöistä tulee mieleen Moebius (Jean Giraud). Moebiuksella oli samalla tavalla orgaanista tussiviivaa, maltillisesti ruudutettuja sivuja, murrettuja värejä ja yksityiskohtaisia, surrealistisia scifi-fantasianäkymiä. Tämä ei ole sattumaa: molemmat piirsivät 1970-1980-luvulla taiteellisesti ja laadullisesti kunnianhimoiseen Métal Hurlant -sarjakuvalehteen. Tom Lennon on selostanut kattavasti Métal Hurlantin vaikutusta populaarikulttuuriin. https://tomlennon.com/metal-hurlant-the-french-comic-that-changed-the-world/

Toisaalta erojakin on: siinä missä Moebius käyttää tasaisia väripintoja ja viiva painottuu ääriviivaan, Bilal, ainakin Jumalattomassa näytelmässä, käyttää viivaa joka paikassa kuvaten yksityiskohtia runsaasti, oli kyse henkilöhahmoista, teknohärpäkkeistä, humanoideista tai likaisesta ja koristeellisesta scifi-Pariisista. Ristiviivoitusta myös käytetään varjostukseen. Olennainen osa visuaalista näyttävyyttä on myös peiteväreillä tehdyt väritykset; vaikutelma on orgaaninen, synkeä, hetkittäin räikeän fantastinen. Likatahrat sulautuvat rakennuksiin. Charley Parker havainnoi, että Bilal piirtää asioista tekstuureja, siis tuo pinnan kuviot ja vaihtelut esiin. https://linesandcolors.com/2006/01/13/enki-bilal/

Laajemmin, jos synkeä dystopiamaailma, ränsistyneisyys, likaisuus, ja erinäiset tarkemmin esitteleämättömät humanoidiolennot Jumalattomassa näytelmässä tuovat mieleen Tähtien sota -elokuvat (erityisesti sen ensimmäisen, 1977 ohjatun), niin em. Tom Lennonin jutun perusteella onkin niin, että George Lucas alun perin vaikuttui Moebiuksen, Bilalin ja kumppanien visuaalisesta setistä Métal Hurlantissa ja ammensi siitä Tähtien sodan maailmaan. Tämä rönsy toivon mukaan auttaa hahmottamaan Bilalin vaikutusta 1980-luvun dystopiascifiin.

Jumalattomassa näytelmässä päähenkilömme Nikopol tulee tönityksi tarinassa eteenpäin vasten tahtoaan, passiivisesti, kuten Petri Hänninen kirjoittaa Kulttuuritoimituksessa. https://kulttuuritoimitus.fi/kirjoittaja/petri-hanninen/pyllistys-fasismille-enki-bilalin-jumalaton-naytelma-sarjakuva-on-ajankohtaisempi-kuin-koskaan/ Toisaalta tarinasta tekee kiehtovan se, ettei siinä ole selkeitä sankareita. Vertauskuvallisesti egyptiläisten jumalten tilalle voisi kuvitella jonkin toisen rikkaan eliittiryhmän, joka vakavissaan harkitsee raaka-aineiden hankkimista diktaattorilta. Jumalaton näytelmä ilmestyi ensimmäisen kerran 1980 ranskaksi ja sen dystopia-Pariisi on ajoitettu vuodelle 2023. Vuosiluvuilla ei sinänsä ole mitään väliä, sillä rikas scifi-fantasiamaailma nimenomaan etäännyttää ja antaa mahdollisuuden löytää monenlaisia vastineita ihmiskunnan historiassa ja nykyhetkessä.

Jos lähdet tätä teosta etsimään, niin tässä pari vinkkiä. Kunnan- ja kaupunginkirjastoista tätä saattaa löytää, samoin antikvariaateista netistä, joskin suhteellisen kovaan hintaan. Jumalaton näytelmä on osa Bilalin Nikopol-trilogiaa; jos englanti sujuu, koko kolmoisniteen on vuonna 2016 kustantanut Titan Comics.

#EnkiBilal #sarjakuvat #arvostelu #scifi #fantasia #kirjallisuus #dystopia #diktatuuri #1980 #kasari